New year’s resolution

sori, pakollinen biitsiposekuva!

Daisy ja Helen

 

Sheep

Uuden vuoden lupauksesi voisin sanoa ”lupaan pitää lupaukseni” (blogin kirjoittamisen suhteen), mutta sen sijaan aion sanoa ”ei perättömiä lupaksia”.

Noh, onhan se jo hyvä saavutus (kai?) saada jonkin näköinen blogi ulos ennen kuin tämä vuosi päättyy. Lupasin ennen joulua, mutta kunhan nyt tämän vuoden puolella tuli ulos niin saatte olla kovin tyytyväisiä! Tiedätte kyllä miten

Daisy ekoissa kisoissa, Noora sträppää. Huomaan mun kisavärit! 🙂 Täällä jokaisella valmentajalla tai omistajalla on omat värinsä jotka jockey sitten pukee päälleen.

ahkera oon näitä kirjoittamaan. Mulla on ihan oikeasti aika paljon asiaa, mutta en tiedä mistä aloittais.

Ehkä merkittävin asia mitä täällä on viime kuukausina tapahtunut, liittyy töihin jälleen kerran. Minusta tuli lisenssöity laukkahevosten valmentaja täällä Ausseissa. Jeij. Hain lisenssiä jo aiemmin tänä vuonna, mutta rahatilanne ei ollut riittävä. (Nämä vaatii aika paljon rahaa olevaksi säästötilillä.) Sitten tuossa muutama kuukausi sitten hain uudemman kerran ja läpihän se meni.

Lisenssin saamiseksi täytyy olla vähintään 5 vuotta työkokemusta/koulutus, paljon rahaa tilillä, opetella säännöt ulkoa, kirjalliset suositukset vähintään kolmelta muulta lisenssivalmentajalta, läpäistä kirjallinen koe ja haastattelu, sekä näyttää puhtaat rikosrekisteripaperit. Tarkastajien pitäisi myös tulla tarkistamaan talli ja tehdä satulointikoe, mutta mun ei jostain syystä tarvinnut tuota osiota tehdä.

Pestään vielä pylly ennen starttia!

Puhelin pärähti ja RWWA:ne sihteeri kertoi iloset ja odotetut uutiset. Sen jälkeen mun touhu on helpottunut, saan nyt vihdoin toimia ja pyörittää yritystä täysin omilla nimillä. Tähän asti pitänyt oman tallin hevosia laitella vähän muiden valmentajien nimien alla ja aina ollut sitten kaiken maailman säätämistä samalla. Ensimmäinen oma polle starttas lisenssin saannin jälkeen heti seuraavalla viikolla. Tyypillisesti juoksi viimeiseksi!! Mutta se oli silti ihan hyvä juoksu, paljon huonoa tuuria ja vähän ongelmia, oltiin vain 1,5mittaa voittajasta joten ei paljon jääty, kiertämällä ei lähemmäs ehditty kun vapaa rata viimein aukesi.

Daisy keskittyy ennen erään aamun ratatyöskentelyä.

Toinen startti sitten olikin tosi hyvä, hevonen taas vähän pussissa mutta kun pääsi ulos, juoksi lentäen kolmanneksi. Kolmas startti meni ihan vituralleen, juoksunkulku meni ihan ylösalasin ja siitä ei ees tarvitse enää puhua. Neljäs startti oli sitten taas ihan täysi pettymys, siinä suu aiki päätä rapsutellen katseltiin kun hevonen ei mennyt mihinkään. Noh sitten selvis että tamma oli lyönyt itseään tosi pahasti, kun kengitys oli viikon myöhässä… niin tällä on vasen takajalka vähän sisäkierteinen liikkuessa ja on pidettävä lyhyessä kengässä tai muuten alkaa kolauttelemaan ja ei sitten juokse. 4,5 viikkoa oli liian pitkä kengitysväli.

Ekat kisat valmentajana. Ei jännitä ei yhtään!!

EI JÄNNITÄ.

Nyt viimisin startti oli taas tosi hyvä, hevonen juoksi vikaparissa ja tuli tosi kovaa lopun kun taas sai vapaata rataa lopulta, mutta ehti vain seitsemänneksi. Toiseksi nopein viiminen 600m kisassa voittajan jälkeen. Tuon startin

jälkeen hevonen on vaan parantanut otteitaan treenissä ja on oltu aika varmoja siitä että jos nyt vihdoin napsahtais parempi lähtöportti vaihteeksi (tähän asti tullut ulkoportteja pelkästään) niin voitais ihan oikeesti olla siellä voittokahinoissa. Nyt sunnuntaiksi katsottiin sille sopiva lähtö ja tänään aamulla olis ollut ilmoittautuminen, mutta perhanan hevoset kun mikään ei voi mennä putkeen.

Tamma ei pe illan jälkeen ole syönyt just mitään. Murr. Heiniä se syö, mutta ei väkirehuja. 1/4 mene alas mutta eihän sillä pitkälle pötkitä. Ei mitään muita ulkoisia oireita. Otettiin tänään aamulla verikokeet, tässä tuloksia siis odotellessa….

Sitten meillä on toinen polle, liisattiin 2v pojankloppi, joka ruunattiin sitten heti kun oli ihan lievästi veepää käsitellä. On se vieläkin, mutta ei sentäs hörhöttele kaikelle mikä liikkuu ja kilju karsinassa itsekseen. Siitä kerron joku toinen kerta vähän enemmän tarinaa, mutta Sheepiksi kutsuttu poika pitää meitä vähän jännityksessä, sillä se lupailee meille osaavansa vähän juosta. Mutta tuon näkee sitten. Kerron pojasta ens kerran lisää.

Startin jälkeen kävelyttämässä.

Sheep

Muut hepat mun 7- hevosen tallissa on vieraiden omistuksessa, mulla koulutettavana tai pre-treennattavana. Tossa oli hetken aikaa 9 hevosta, jouduin lainaamaan naapuritalleista pari karsinaan kun tilat loppui itseltä kesken. Mutta luulen että itsekseen touhutessa tuo 7 hevosta on ihan sopiva määrä nyt jatkossa.

Tällä hetkellä oon niin sanotusti ”saikulla”. 5 viikkoa sitten yks random poni radalla pisti kivan roden pystyyn ja aikansa riehuttua sai mut lopulta alas. Tussahdin tosi kovaa maahan ja tuloksena lantiosta repes joku lihas irti luusta, pieni luupala mukanaan. Nyt tässä on viime viikot oltu töissä päällepäsmärinä vaan kun odottelen lihaksen paranemista. Alkuun en pystynyt kävelemään tai kääntämään kylkeä maatessa, mutta nyt alkaa jo vähän helpottaa. Kävely alkaa näyttää suht normaalilta, se pingviiniheiluminen alkaa vähentyä. Vielä en uskalla juosta, mutta nyt alkaa tuntua että ei enää kovin kauan mene. Viikon tai kaks niin luulen että käyn jonkun hepan jo ratsastamassa taas.

Tästä täytyy taas lähteä tallihommiin, en sen enenpää kirjoittele tällä kertaa. Erittäin mukavaa ja onnekasta uutta vuotta kaikille! Me mennään tänään yhden kaveripariskunnan luokse hawaiji -uima-allasbileisiin juhlistamaan vuoden vaihdetta. Nähdään ensi vuonna!!

What’s happening in the land Down Under?

Riding: The art of keeping a horse between you and the ground. ~Author Unknown

Joo joo joo. Ikuisia lupauksia blogin kirjoittamisesta. Totuus on että rutiniinomaisesta arjesta on tylsä ja vaikea kirjoittaa loputtomiin tekstejä ja vielä saada ne muotoiltua niin, ettei lukijat luovuta ensimmäisen kappaleen jälkeen. Silloinkin kun jotain jännenpää tapahtuu, ei sitten yleensä ole aikaa näpytellä. Lisäksi yritän pitää tämän blogin edes suunnilleen aihepiirissään, enkä tehdä tästä mitään ”mitä puin tänään päälle”- tai ”mitä tein tänään ruoaksi” blogia.

There is something about the outside of a horse that is good for the inside of a man. ~Winston Churchill

Tässä sellainen nyt kuitenkin on. Tylsääkin tylsempi, tavallisen arjen blogiteksti. Mitään huumoripläjäystä ei ole luvassa, joten eteneminen omalla vastuulla.

Miksi innostuin nyt sitten kirjoittamaan? Sähkökatkos. Kuukausi sitten paikallinen sähköyhtiö ilmoitti joutuvansa vaihtamaan jotain tolppia tässä korttelissa, joka tarkoittaisi sähkökatkosta. Minä tietysti unohdin tuon tyystin. Ajelin töistä kotiin ja näin ihan kodin kulman takana jonkun työmaan, mutta oletin sen liittyvän uusiin rakenteilla oleviin taloihin. Seuraavaksi ihmettelin miksei autotallin ovi aukea. Painoin ja painoin nappeja, ovi ei liikahtanutkaan. Vihdoin palaset loksahtivat paikoilleen pääkopassani ja muistin mistä oli kyse.

Muutaman kerran tultua käytyä rannalla hevosen kanssa, se on vasta elämää! 🙂

Jätin auton pihatielle ja marssin etuovesta sisälle. En käytä etuovea kovin usein, joten yllätyin miten täynnä tuulentuomaa roskaa (pääasiassa puiden lehtiä) meidän oven edusta olikaan. Siispä myöhemmin tänään joutunee tarttumaan luutaan.. Heti sisälle astuttua tunsin kuinka lämmin siellä oli, tietenkin, ilmastointi ei toimi ilman sähköä. Ja pimeää, tietenkin, valot ei toimi ja kaihtimia ei voi avata tai talo muuttuu saunaksi alle puolessa tunnissa. Nälkä kurni mahassa. Koko aamun on tehnyt kovasti mieli täysjyväpaahtoleipää, joten pistin leivät paahtimeen. Turhautuneena tajusin etteihän sekään vimpain toimi ilman sähköä. Jospa grillaisi uunissa, no eihän sekään toimi.

Avasin jääkaapin, ei valoa. Nappasin nopeasti mehutölkin. Ei passaa pitää jääkaapin ovia auki ennenkuin sähköt palaavat, sillä ei tiedä miten pitkään siinä menee ja tämä talo voi lämmetä näissä helteissä hyvinkin paljon ennen sitä. Jääkaappi ja pakastin täynnä tavaraa, ei olisi kiva nähdä kaiken menevän pilalle.

Tämä rukoilijasirkka vakoili auton sisäkatossa pääni yläpuolella kun ajelin kotiin yksi päivä..

Söin pari hedelmää ja välipalapatukan. Mietin mitähän sitä sitten tekisi. Totutusti avasin koneen, vain tajutakseni ettei nettikään toimi. Kaikki tekeminen mitä keksin kotona, vaatisi sähköä. Tarvitsisi pestä pyykkiä.. myöhemmin siis. Imuroida pitäisi..myöhemmin siis. Kun ei muutakaan houkuttelevaa tekemistä ole, päätin kokeilla koneen akun kestävyyttä ja kirjoittaa blogia.  Loppuunkuluneesta akusta ei ollut pitkää iloa, joten teksti jäi kesken ja myöhemmin jatkettavaksi. Päiväunien aika.

Mitä on tapahtunut viime aikoina?

yritin saada Marttia laukkaamaan.. ravia vaan tössytti menemään!

Suoraan sanottuna ei mitään ihmeellistä. Käytiin taas porukalla yks päivä Serpentiini Putouksella löhöämässä. Minä toin mukana pienen kylmälaukullisen eväsruokaa ja yritin niillä pakkosyöttää muita. Useimmat olivat tulleet vain nauttimaan prosenttipitoisia eväitä, eikä hedelmät ja naposteltavat ensin meinannut tehdä kauppaansa. Mutta kun oltiin useampi tunti siellä oleskeltu, taisi nälkä tulla muillekin ja pääsin vihdoin eroon eväistä. Osa porukan pojista leikkivät venäläistä rulettia hyppimällä n. 15m kallion jyrkänteeltä alla olevaan vesiputouksen muovaamaan lätäkköön. Hulluja ne on, mutta hengissä ne selvis. Kiva päivä, kotiinviemisinä lievästi punottava iho.

Yhtenä sunnuntaina suunniteltiin lähtöä Pinnacleseille (kuvia), mutta tietysti luonnolla oli omansa sanottavana. Pohjoisesta merellä teki tuloaan tason 4 syklooni(alueellinen nimitys hurrikaanille, tuulennopeus jopa noin 200km tunnissa), joten oletettavasti pohjoiseen päin mentäessä keli oli tuolloin jokseenkin surkea.. reissu siirtyi siis seuraavaan kertaan, sitä odotellessa.

Harjoitusestekilpailut viime sunnuntaina. Hienosti meni, hypättiin 60cm ja 75cm

Piti ensi viikonloppuna lähteä tyttöjen kanssa ”roadtripille”. Ensin kohti ”Aaltokiveä” ja sieltä etelärannikon kaupunkiin nimeltä Albany yöksi. Seuraavana päivänä oli tarkoitus ajella rannikkoa pitkin takaisin Perthiin. Huollatin autoa 2 viikkoa sitten, mutta he antoivat vaan listan mitä pitää korjata, eivätkä sitten syystä tai toisesta kuitenkaan korjanneet listaamiaan vikoja. Onneksi ei ole kyse kuin kolmesta pikkuasiasta, mutta kaikki sellaisia, että olisihan ne kiva saada kuntoon ennen matkaa.

Niin joo, ne ketkä ei oo muuta kautta tiennyt, mulla on vaihtunut auto, ajelen nykyään sinisellä fordilla. Se on malliaan Territory, joka on siis ilmeisesti vain Australiaan suunniteltu malli. Nelivetoinen, syö kuin isompikin hevonen, vetää kahta hevosta riittävän mukavasti, ei liian iso. Ei varsinaisesti maasturi, mutta ei ole farmarikaan. Sellanen naisen näppärä vetopeli. Ikää mokomalla ei ole kuin 8 vuotta, joten tuolla pitäisi olla vielä paljon käyttövuosia jäljellä.

Palataan siihen roadtrippiin ja auton huoltamiseen. Niin, yritin heti seuraavana päivänä buukata samaan paikkaan aikaa, että korjaisivat ne viat sitten. Ei vastausta yli viikkoon. Laitoin uudestaan niiden nettilomakkeella viestiä. Nyt vastasivat vaan että edellisellä huololla on 6kk/10 000km takuu. Selvä homma, mutta entäs ne viat mitkä pitäis korjata? Noh, meinasin jo että en mene ko. puljuun takaisin, mutta tänään oli tullut varausvahvistus. Auto huoltoon huomiselle.

Noh, autojutut sikseen. Reissu kuitenkin peruuntui tällä kertaa, ei tosin autoriippuvaisista syistä. Katsellaan kuukauden päästä uudestaan.

Marttiponi osana katrilliohjelmaa kisoissa, meidän joukkue voitti tietysti!

Tuhma poni!

Töissä on ollut hiljaista jo jonkin aikaa, aina tähän aikaa vuodesta tuntuu olevan. Ensi kuussa on kuitenkin suuret huutokaupat ja sadat uudet vuosikkaat tulevat pian koulutettavaksi. Tietysti kaikki haluavat ne koulutettua samanaikaisesti. Tyyntä ennen myrskyä, niinhän se taitaa olla. Kun koulutettavia varsoja ei ole ollut kuin muutamia, olen koittanut haalia ”pre-trainereitä”, eli hevosia jotka tulevat mulle pohjakuntoreeniin, ennen kuin siirtyvät niiden viralliselle valmentajalle.

Hevosen isoimpia hyppyjä tähän asti

En ole varmaan muistanut mainita myöskään, että vaihdoin talliakin tuossa jo jonkun aikaa sitten. Talli missä ennen pidin hevosia, sai uuden vuokralaisen, joka oli valmis vuokraamaan koko pytingin, joten minun tuli etsiä uusi paikka, enhän itse tarvinnut kuin alle puolet karsinoista. Siirryin siis Garyn talliin.  Tilat eivät ole aivan niin hehkeässä kunnossa, mutta onpahan 6 isoa ulkojaardia, ja karsinoita 4, eli hevosia mahtuu tarvittaessa enemmänkin. Pyöröaitaus löytyy pihasta myös, tosin sekin on hieman levinneessä kunnossa, joten oikeasti hankalien tapauksien kanssa on mentävä kuitenkin takaradan pyöröön.

Isoin este mitä Marttiponi on hypännyt. Lisää tiedossa!!

Mun ratsuponi kulkee ja kehittyy oikein kivasti. Nyt on innostuttu hyppimään esteitäkin. Kovin rohkea ei poni ole, sillä kaikki uudet kummajaisesteet tullaan näyttävällä kiemurauralla kohti. Voipi kuitenkin olla että päädyn myymään ponin muutaman kuukauden sisällä. Sen vanha vamma vasemmassa takasessa estää tuomasta takapäätä alle, mikä tarkoittaa että tiilimuuri kolkuttaa nurkan takana niin koulu- kuin esteratsastuksen edistymisen tiellä.

Uus heppa on jo kiikarissa (kunhan se lopettaa kilpailemisen), mutta sitäkään tuskin tulee mun pysyvää hevosta. Se on kiva kaikin puolin, mutta sekään ei ole kovin iso, suunnilleen samaa koko luokkaa Marttiponin kanssa (n.160cm). Itsellä kun on pituutta, olisi kiva löytää hevonen joka itseasiassa näyttää hevoselta kun istun selässä.

Perjaatteessa olen sellaisen löytänytkin. Viimeiset 5 viikkoa laitumella viettänyt uusi tuttavuus ”Spiderman” tulee ensi viikolla takas töihin. Mutta noin 170cm säkäisellä Spidiellä on vielä jokunen startti toivottavasti juostavana, ennenkuin ruunalla edes ajatellaan ratsujuttuja.

Spiderman! Spidiestä lisää myöhemmin.

Toistaiseksi kuitenkin Marttiponi pysyy tallissa, käydään muutamissa estekisoissa ja ehkä vielä jotain koululuokkiakin. Onpahan jotain tekemistä.

Siinäpä meikäläisen elämää tällä erää. Ei kovin mielenkiintoista, samaa rutiinia päivästä päivään. Ens kuulla olisi kaikenlaista tekemistä, Marttiponin kanssa valmennuksia, kisoja, laukkahevosten huutokaupat, ratsuhevosten huutokaupat, (mitään en osta, käyn vaan katsomassa!) yms. Ensi kuun aikana pitäisi koittaa saada itselle virallinen valmentajalisenssi…..  Maaliskuun lopussa odottaa kolmet häät joihin pitäis mennä, kaikki 7 päivän sisällä, lisäksi huhtikuun alussa olisi neljännet häät. Tiedossa on siis häävieras -mekkojen metsästystä..

Nostan hattua, jos joku ylipäätään jaksoin lukea tänne asti. Lopetan tähän ennen kuin tästä tulee romaani. Nähdään taas, toivottavasti hieman pikaisemalla aikavälillä. En lupaa, mutta yritän ensi kerralla kirjoittaa jotain kehittävää. Ideoita?

Believe in what you want

Turf Club rupesi vuoden vaihteessa hankalaksi. Meinasivat pistää koko takaradan matalaksi kaikessa pikku hiljaisuudessa. Mutta kuten aina, pikkulinnut lauloivat jälleen ja onneksi niin.

Ascot on sijoitettu Swan -joen ja vilkkaan pääväylän Gt Eastern Hwy:n puristuksiin. Kun parin hassun neliökilometrin alueelle tusautetaan useampi sata taliaivoilla varustettua pakoeläintä, toisinaan ei voida mitenkään välttyä onnettomuuksilta. Pari viikkoa sitten sain itsekin kirmata erään ponin perään, kun se pääsi irti ja zuumasi kiitolaukalla kohti ruuhkaisaa ”haiweitä”.  Hetken aikaa leikittiin ”Auta sammakko tien yli” -peliä ja kuin ihmeen kaupalla polle selvisi ehjin nahoin. Aina ei tosin käy yhtä hyvin.

Vuonna 2010 saatiin ikäviä uutisia jouluaattona. Ascotissa sattui ja tapahtui ja sitten rytisi. Tuona aamuna useampi täysiverinen pääsi karkuun paniikkireaktion johdosta. Hevosista pari suuntasi maantielle ja yksi niistä rysähti päin pakettiautoa. Tuho oli vähintään yhtä pahan kuin hirveen törmätessä.

Pakettiauto hevoseen törmäyksen jälkeen.
Photo copyrighted http://www.news.com.au

Pointti on, että onnettomuuksilta ei voi täällä välttyä. Kaupunki alkoi kuitenkin hiillostamaan Turf Clubia armotta. Hevoset voivat karata käsistä missä tahansa tilanteessa, mutta paikallinen Turf Club päätti neljän seinä sisällä tuomita takaradan irtonaiset hevoset syylliseksi. Takaradalla (Sandown track) työskennellään siis ympäri päivän, koulutetaan nuoria hevosia, treenataan ongelmatapauksia ja työskennellään hevosia ihan muutenkin. Erittäin tärkeä kulmakivi Ascotin toiminnan pohjalla.  Itse tienasin puolet elannostani takaradalla. Lähes kukaan Ascotissa ei tiennyt että takarata oli määrä sulkea vuoden vaihteessa, ennenkuin joltakulta lipsahti.

Ascot on pahimmanlaatuinen pikkukylä jossa kaikki tietää toisten asiat ennen kuin asianomaisetkaan ovat samalla tajuudella. Mölytaso nousi välittömästi ja alettiin viskomaan puomeja rattaisiin. Rata kuitenkin suljettiin alkaneista kädenväännöistä huolimatta. Muutaman viikon ihmeteltyä alkoi pakkolomailu näkyä palkkapussissa ja oli pakko miettiä muita keinoja tienata penninsä. Itselle ykkösvaihtoehdoksi nousi breikkeritoiminnan aloittaminen maaseudulla. Sopiva farmi löytyikin pian ja uuden toiminnan oli tarkoitus alkaa maaliskuun puolella.

Samaan aikaan Ascotissa valmentajat taistelivat tahtoaan läpi ja pala palalta Turf Club joutui nöyrtymään. Ensin koko rata-alue oli määrä aidoittaa, sitten saatiin rata-auki muutamaksi tunniksi aamuisin (ei auttanut paljoa kun se suljettiin samaan aikaan kuin päärata). Lopulta takaradan sisäänkäynti vaihtoi paikkaa, hieman uutta aitaa ja portista tehtiin itsestäänsulkeutuva. Nyt takarata on auki valoisan aikaan, lukuunottamatta päiviä jolloin Ascotissa kilpallaan (keskiviikko ja lauantai), jolloin takarata suljetaan 09.00.

Nämä tapahtumat muuttivat taas omia kuvioitani. Nyt ei tarvinnut enää syöksyä maaseudulle, jos vain löytyisi talli lähempää Ascotista. Ei ollut enää mitään keinoa lyödä käsijarru pohjaan kun suunnitelmat uuden bisneksen osalta olivat jo niin pitkällä.  Oli välttämätöntä saada toiminta käyntiin niin pian kuin suinkin, joten koitin hamuta vapaita karsinoita sieltä sun täältä. pahimmillaan juoksin kolmen tallin väliä, neljän hevosen tähden. Asiat lähtivät pian rullaamaan oikein mukavasti ja nyt vihdon sain vuokralle isomman tallikompleksin, johon saan kaikki koulutettavat varsat mahtumaan.

Mitä siis oikein tapahtuu, mitä teen nykyään?
Aloitan aamut edelleen ratsastamalla radalla. Ratsastan 5-8 hevosta pääradalla, muutaman takaradalla ja sen jälkeen pyöritän omaa pikku talliani yhden työntekijän voimin (suomalainen Toni on joutunut tämän hullun naisen rääkkiin..). Sain vuokralle tallin aivan Ascotin ytimestä, siellä on paikat 7:lle hevoselle (tarvittaessa useammallekin) pyöröaitauksen kera. Loppuaamu menee siis kouluttaessa näitä täykkärivarsoja laukkahevosen tielle.

Olen liikkeellä oikeaan aikaan, sain napattua erinomaisen asiakkaan itselleni joten tiedän että karsinat pysyvät varmasti täynnä ja maksujen kanssa ei tule ongelmia. Ascotin yksi isoimmista ja menestykkäimmistä valmentajista (Simon Miller; Aquanita Racing) käy vuodessa läpi sellaisen määrän varsoja, että heikompaa huimaisi ja kiirettä saa pitää. Siihen päälle toki muut yksittäiset breikkerit.

Että sellaista tällä erää 🙂
Joskus sitä löytää itsensä miettimästä että mihinkä saappaisiin sitä on nyt hypätty..
Mutta kaikki on mahdollista jos oikein kovasti haluaa! (:

U’re stuck with me now!

Twenty years from now
you will be more disappointed
by the things you didn’t do
than by the ones you did.

Explore. Dream. Discover.

~Mark Twain

Hei taas pitkästä aikaa! Tässä sitä juttua taas tulee ja nyt tuleekin urakalla. Työn alla on parikin blogikirjoitusta, joten pysykää ”kuulolla”! Yleensä saan sanoa ettei mitään sen ihmeellisempää tai erikoisempaa ole tapahtunut, mutta nyt tässä ”minun tarinassa” on hypätty useampi aukeama eteenpäin. Aloitetaan uutisoimalla ehkä kaikkein vaikuttavinta asiaa, joka koskee minun elämän suuntaa tästä eteenpäin.

Otsikko ”U’re stuck with me now!” on lähinnä tarkoitettu paikallisia ausseja varten, sillä nehän ei saa mua tästä maasta enää pois vaikka haluaisivatkin. Pitkän ja uuvuttavan paperiruljanssin jälkeen helmikuun 2012 lopulla minulle myönnettiin väliaikainen pysyvä oleskelulupa Australiaan. Hankala sanayhdistelmä ”väliaikainen pysyvä” siis tarkoittaa, että minulla on nyt pysyvä viisumi, mutta tästä seuraavat 2 vuotta sen on niin sanotusti väliaikainen pysyvä.. Siis jos vaikka muuttaisin mieltä tässä kahden vuoden aikana, että en haluaisikaan jäädä Australiaan, niin tämä kyseinen oleskelulupa voidaan peruuttaa. Ja kahden vuoden jälkeen sitten se lähes automaattisesti (pientä vaivaa pitää taas nähdä papereiden kanssa) muuttuu ”pysyväksi pysyväksi”, jota ei multa oteta pois enää millään.

Mutta siis mitä, täh, missä, milloin, kuka? Milloin tämä kaikki tapahtui ja tippuiko joku kärryiltä?

Ensin lienee syytä selitellä hieman taustoja, asioita ja tapahtumia joita en ole aiemmin paljon kommentoinut. Olen välttänyt kirjoittamista sen tarkemmin kun asia on koskenut yksityiselämääni, mutta en näe syytä miksen voisi sitä tässä raottaa.

Ascot Racecourse

Elämäni Australiassa on vakiintunut siis pysyväksi. Reilut kaksi ja puoli vuotta sitten tänne tullessani en osannut aavistaa, miten ja minne elämä vielä kuljettaa. Tarkoitushan oli palata kiltisti takaisin Suomeen opiskelemaan jne. Niin kuin kovin usein näissä tarinoissa, toisin kävi. Mitä pidempään asuin täällä, sitä enemmän ihastuin, rakastuin ja juurruin tähän maailman eristäytyneimpään suurkaupunkiin. Voin puhua tähänastisen elämäni parhaista vuosista, jotka ovat vasta alkaneet. Ilmapiiri, ihmiset, kulttuuri, ilmasto ja niin edelleen ovat tässä kaupungissa jotain mistä nautin. Nautin elämästäni. Olisin etsinyt keinon saada pysyvä oleskelulupa keinolla millä hyvänsä, vaikka elämääni ei olisi koskaan kaksilahkeista ilmestynytkään.

Lyhyesti: the Kaksilahkeinen

Tapasin Bradin jo hyvin varhaisessa vaiheessa, kun alkujaan asetuin Australian maaperälle. Kukaan ei uskonut, että siitä mitään tulisi, olinhan lähdössä takaisin Suomeen ja Brad lähdössä reppureissaajaksi Eurooppaan. Suhteemme kuitenkin syveni, ikään kuin vahingossa. Lopulta koitti päivä kun minun oli määrä palata kotimaahani ja tiemme erkanivat. Pidimme kuitenkin yhteyttä koko ajan kaikesta huolimatta. Kävin tapaamassa Bradiä Lontoossa ollessani Suomessa, ennen kuin itse palasin pian

takaisin Australiaan. Lähes vuosi kului ja tuli päivä jolloin Brad tuli takaisin kotiin. Kotiinpa hyvinkin. Reilu vuosi sitten Brad muutti kimpsuineen asumaan saman katon alle (:

Brad ja minä viettämässä viikonloppua Margaret Riverillä

Vuoden 2012 alussa alkoi uuvuttava paperisota täkäläisen maahanmuuttoviraston kanssa. Tai, ei kai sitä sodaksi voi sanoa, mutta valtava paperityömaa se oli. Tuo aika ennen pysyvän oleskeluluvan myöntämistä oli ehkä elämäni stressaavinta aikaa. Erilaisten todisteiden, todistusten, lausuntojen, kymmenien kopioiden, valokuvien yms. jälkeenkin sai vielä jännittää, että kaikki tarvittavat tiedot olisi kasassa. Oleskeluluvan saaminen merkitsi äärimmäisen paljon ja olikin erittäin helpottavaa lopulta kun posti toi piristävän kirjekuoren.

Näppärä on voinut jo tajuta, että olen tosiaan jäämässä Australiaan pysyvästi. Koskaan en sano ”ei koskaan”, eli en mene vannomaan että koko loppuelämäni asun Perthissä, mutta jossei täällä niin missä, on eri asia. Kuitenkin tällä hetkellä olen asettumassa aloilleni avokkini kanssa täällä.

Onneksi nykytekniikan kanssa maapallo tuntuu pienemmältä. Skype, facebook ja muut keinot kuten tämä blogi helpottavat yhteydenpitoa sukulaisiin, ystäviin ja tuttuihin Suomessa. Ketään en ole enkä aio unohtaa. Aika ero ja minun hyvin poikkeavat työajat vaikeuttavat yhteydenpitoa ja tunnustan että olen ollut toisinaan jopa surkea pitämään yhteyttä (antakaa minulle selkäsauna kun seuraavan kerran nähdään). Lupaan parhaani mukaan kuitenkin olla yhteydessä ja tulla käymään Suomessa tasaisin väliajoin. Ja niin, saa täälläkin tulla käymään jos ikävä yllättää 🙂 Meillä on pari ylimääräistä makuuhuonetta, joten majapaikka on jo valmiina, sekä nykyään lentäen pääsee yhdellä vaihdollakin!

Nähdään taas!

Rakkaudella, Jessi

(Seuraavassa blogissa kerron uusista työkuvioistani. Sitä odotellessa… eläkää ja tarttukaa unelmiinne, mikään ei ole mahdotonta jos tarpeeksi haluaa!)